Heräsin aamulla väsyneenä ja mieli oli vähän maassa. Ja hieman maassa se pysyikin päivän läpi. Päätin iltapäivällä lähteä käymään jossakin, jotta saisin muuta ajateltavaa, ja suuntasin ratikkapysäkille mennäkseni käymään ostoskeskuksessa, jonka joulukoristeluja isoäiti oli kehunut. Huonoa fiilistäni ei auttanut, kun ratikkaa ei näkynyt eikä kuulunut pitkään toviin. Kun oikealla linjanumerolla varustettu raitiovaunu vihdoin tuli, se oli niin täynnä, että päätin olla tunkematta enää sekaan. Vaihdoin suunnitelmaa ja päätin lähteä pyörällä Amstelparkiin lempipenkilleni rauhoittumaan ja nauttimaan raikkaasta säästä. Pienet vastoinkäymiset jatkuivat, kun erään ison risteyksen pyöräilijöiden liikennevalot eivät vaihtuneet vihreiksi ollenkaan, vaikka eri suunnista tulevat autot saivat uudelleen ja uudelleen vuoron mennä. Lopulta painelin päin punaisia. Päästyäni puiston sisäänkäynnille, joka on lähimpänä lempipenkkiäni, kohtasin seuraavan näyn:
 |
| "Tämä sisäänkäynti on suljettu talvikuukausien aikana" |
Huokaisten jäin sitten vain toviksi istuskelemaan Amstel-joen varrella olevalle penkille ja katselin sukeltelevia nokikanoja sekä ohi melovia veneilijöitä, minkä jälkeen suuntasin takaisin kotiin hetkeksi ennen poikien hakemista. Saatuani tarhalaisen mukaani oloni koheni. Jo useamman päivän hyvällä päällä olleet pojat saivat minutkin iloisemmaksi, eikä ruoanlaitto, kotitöiden teko yhdessä tai Sinterklaas-ohjelman katseleminen olleet ollenkaan haastavia asioita. Ovat he välillä niin hellyyttäviä! Kiitos pojat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti