Helppoja työpäiviä

Eilinen työpäivä meni nopeasti. Lähdimme melkein heti aamiaisen jälkeen 3-vuotiaan kanssa kauppaan. Keksin syyn mennä puistoalueen kautta, ja pikkuinen pääsi taas pelästyttämään suuren parven lokkeja ja puluja. Kaupasta palatessamme jäimme hänen toiveestaan katselemaan kadunvarressa ikkunan kautta tapahtuvaa muuttoa. Ensin poika sanoi, että haluaa katsella koko kuorman purun, mutta 20 minuutin jälkeen hänkin oli valmis jatkamaan matkaa kotiin. Emme ehtineetkään sitten lounaan jälkeen leikkiä kuin vartin verran ennenkuin isoveli tuli kotiin lastenvahdin kanssa. Pojat lähtivät hollantilaisen tytön mukaan hockeyhyn ja minä jäin harjoittelemaan "double spiniä" tanssituntia varten, sillä opettaja antoi kaikille naisille hieman palautetta viime viikon tunnilla. Ei sitä kauaa pysty pyörimistä harjoittelemaan yhteen putkeen, ennenkuin pää on niin sekaisin, että jatkaminen olisi turhaa... Tanssitunti itse oli kuitenkin todella kiva! En muista ennen nauttineeni jokaisen kanssa tanssimisesta. Eilen tuntui sujuvan niidenkin miesten kanssa tanssiminen, joiden kanssa ennen tuntui olevan niin hankalaa. Edistystä huomattavissa! :)

Taitaa olla meidän aikuisten vika, mutta ompputarrojen käyttö on jäänyt viimeisen parin viikon aikana. Siitä huolimatta, kun olin tänä aamuna tyhjentämässä tiskikonetta, toistaiseksi vielä kotona oleva tarhalainen totesi hieman jopa vihaiseen sävyyn, että haluaa myös tehdä sitä. :D Siispä laitoimme yhdessä tiskit ja lähdimme vasta sitten tarhalle. Vapaa-aikanani lähdin keskustaan, missä törmäsin jälleen yhteen katuesiintyjään. Kovasti tämä englantilaismies puhui ja yritti innostaa (ympäriltään katoavaa) yleisöä, mutta itse esitys oli melko lyhyt. Erilaisista jonglööraus-välineistä kuitenkin pisteet!

Perheen isä oli tullut reissuni aikana kotiin työmatkaltaan ja hän haki koululaisenkin kotiin. Tai oikeastaan kaksi koululaista, sillä mukaan koululta tarttui hoidokkini kaveri. Minun roolini olikin aika vähäinen tämän jälkeen, kun isä oli kaivatumpaa seuraa, vaikka töitä tekikin. Haasteen kohtasin kuitenkin, kun isä oli lähtenyt tarhalaista hakemaan, sillä ruokaa tehdessäni lasten majasta alkoi kuulua itkua. Mitä siinä sitten tekee, kun oma hoidokki ei halua kysyä kaveriltaan, mikä tätä vaivaa, ja itse en puhu hollantia? Rauhoittelin sitten aikani poikaa, ja osasin itkun tauottua kysyä hollanniksi, onko kaikki hyvin. Pientä nyökyttelyä sain vastaukseksi. Pojan äidin tultua häntä hakemaan selvisi minulle, että poika ymmärtää hyvin englantiakin...

Iltaruoalla sain jälleen ihmetellä, miten nämä vanhemmat jaksavat. Jo pari viikkoa hyvällä päällä olleet pojat saivat ihme kohtauksia, kun isä oli paikalla. Mahtaa olla rankkaa palata monen päivän työreissulta ja, kun viimein pääsee poikiensa luo, saa tuollaisen vastaanoton...

Viikon päästä olenkin jo Suomessa! :)