Turistimainen olo Saksassa ja Amsterdamissa

Torstaina tuli vastaan tilanne, jolloin olisin oikeasti toivonut, että leikiessä olisi ollut enemmän aikaa. Haettuani koululaisen kotiin ja tehtyämme kotitöitä keksin, että olemme piraatteja. Huivit ja hatut päähän ja merille aarteita etsimään! Kuitenkin vajaan puolen tunnin päästä täytyi jo hakea pikkuveli kotiin. Matkalla tarhalle pääsin ihmettelemään pojan kiinnostusta ja osaamista matematiikassa. Ensin hän kyseli minulta laskutoimituksia: 500+500, 5000+5000+5000, 15000+15000... Sitten sain minä vuorostani kysellä, ja ilman ongelmia ja lyhyessä ajassa löytyi vastaus mm. seuraaviin kysymyksiin: 3+3, 10+5, 5-2. Siis miinuslaskutkin ovat jo hallinnassa tällä 5-vuotiaalla!

Iltaruoan jälkeen lähdimme perheen isän sekä poikien kanssa lentokentälle. Autosta noustuani tajusin, että en ollut tallentanut kummankaan kaverini puhelinnumeroa au pair -kännykkääni ja oma puhelimeni oli jäänyt kotiin. Kun heitä ei näkynyt portin luona, päätin soittaa siskolleni ja pyytää häntä lähettämään yhteisen ystävämme numeron minulle tekstiviestinä. Näin sain viimein löydettyä kentältä vieraani. Kaupunkiin päästyämme kävimme syömässä ja hakemassa heille avaimen botelliin, jossa he yöpyivät ensimmäisen yönsä. Vene-hostellin omistaja oli erittäinen pirteä ja hauska tapaus. Kun olimme tekemässä lähtöä ja toinen ystävistäni veti pipon päähänsä, totesi botellin omistaja: "Emme ole Siperiassa, vaan Amsterdamissa." Taskusta vedetyt hanskat siihen päälle saivat hänen silmänsä laajenemaan entisestään. Täällä ei siis käsineitä käytetä lähestulkoon ollenkaan. Olen viimeisen kahden viikon aikana varmaan kolminkertaistanut näkemieni hanskojen määrän kaduilla, mutta silti yhteismäärä jää alle kahdenkymmenen... Sen kummempaa ei enää torstaina tapahtunut. Mitä nyt sain kuluneen päivän tavoin edelleen illalla kuunnella päässäni soivaa hollanninkielistä Maija Mehiläinen -televisio-ohjelma alkutunnusmusiikkia.

Perjantaina työpäiväni piti sisällään vain kauppareissun nuoremman pojan kanssa sekä vaatepesulassa käynnin. Kauppareissulle lähtö oli kyllä poikkeuksellisen hankalaa. Kun olin viimeinkin saanut pojan ulkovaatteet päällä ovesta ulos, hän sanoi, ettei lähde, jollei rattaita oteta mukaan. Minähän en moiseen suostunut, joten kävelin käsi kädessä itkevän ja isäänsä huutavan lapsen kanssa kaupalle. Perille päästyä poika onneksi rauhoittui ja takaisintulo tapahtuikin jo hymysuin. Kiersimme vähän lisälenkkiä pankin kautta, sillä halusin nostaa rahaa ja unohdin tehdä sen kaupassa. Tämä lisälenkki osoittautuikin hyväksi, koska puistoalueella oli suuri määrä puluja, joita lapsi jaksoi jahdata niin kauan, että joka ikinen niistä lensi pois, eikä enää palannut nokkimaan maasta ruokaa. Juokseminen luonnistui siis ilman puistossakäyntiäkin.

Puolen päivän maissa pääsin ratikalla Amsterdamin keskustaan ystävieni luokse, ja jatkoimme pian kolmistaan matkaa junalla kohti Saksaa. Monen tunnin ja monen vaihdon jälkeen astuimme viimein junasta ulos Dortmundissa, jossa ensin kävimme jättämässä ylimääräiset tavarat hotelliin. Ja millaiseen hotelliin! Paikka oli hulppea kuin kuninkaan palatsi aulan portaikkoa, oleskelutiloja ja huoneemme verhoja myöten! Kun tästä kaikesta jouduin maksamaan alle 30 euroa omalta osaltani, niin ei siinä paljoa haitannut ottaa lisäksi lähes kympin aamupalaa lisäkustannukseksi. Hotellilta jatkoimme kauppakeskuksen ruokakioskien kautta Westfalenhalleniin, jossa esiintyi Cirque du Soleil -sirkus Quidam-esityksensä kanssa. Oli mahtava show!



Seuraavana päivänä emme jaksaneet alkaa kiertelemään paikallisia nähtävyyksiä, vaan suuntasimme runsaan aamiaisemme jälkeen kirkkojen ja siivekkäiden sarvikuonojen määrää ihmetellen takaisin Amsterdamiin. Koska nettiin pääsemisen kanssa oli ongelmia, eivätkä ystäväni voineet varata yöpymispaikkaa, ehdotin, että he voivat nukkua minun huoneessani. Ystävällisesti perhekin hyväksyi tämän ennaltavaroittamattoman suunnitelman, joten jätimme tavarat meille ja kävelimme sateen läpi japanilaiseen ravintolaan illalliselle. Yakitorit sitten ovat hyviä! Loppuilta meni Rummikubia pelatessa, kunhan olin ensikertalaisille säännöt selittänyt.

Kuvassa keskellä Anne Frankin talo.

Tänään jäi aamupala väliin, kun lähdimme melkein heti kävelemään keskustaan, missä pistäydyimme samantein lounaalle. Kunnon pasta-annos antoi puhtia päivän alkuun! Jatkoimme pitkin ostoskatuja, mistä minullekin tarttui mukaan pari tuotetta, ja päädyimme lopulta jäätelökioskin kautta kanaaliajelulle. Kun katselin Amsterdamin taloja alhaalta veneestä käsin, tunsin ehkä ensimmäistä kertaa täällä itseni turistiksi. Oli jotenkin samalla hyvin rauhallinen ja mukava olo ja tuntuu, että saatan mennä joku vapaapäivä hieman pidemmällekin ajelulle keskustan vesistöjä pitkin. Sitten olikin jo aika saattaa ystävät junalle, joka meni lentokentälle, ja palata yksin ratikalla kotiin kokemuksista kirjoittamaan.